Pääjohtaja Päivi Happosen puhe: Kansallisarkisto kriittisenä infrastruktuurina

Pääjohtaja Päivi Happosen puhe Digitaalisen tiedon kesäkoulussa 28.8.2026

Pääjohtaja Päivi Happosen puhe Digitaalisen tiedon kesäkoulussa Helsingissä 28.8.2026.

Jos Suomi joutuisi huomenna rakentamaan yhteiskuntansa uudestaan, mitä olisi pakko tietää? Omistukset. Oikeudet. Sukulaisuudet. Julkiset päätökset. Kaikki tämä perustuu tietoon, jonka täytyy olla todennettavaa ja luotettavaa. Tietoa tarvitaan pitkältä ajalta, koska sillä on merkitystä esimerkiksi omistusoikeuksien ja sukulaisuussuhteiden osoittamisessa. Ruotsissa Riksarkivet digitoi juuri tästä syystä valtion erikseen myöntämällä rahoituksella kiinteistöomistukseen liittyviä aineistoja, jotta tiedot ovat käytettävissä myös mahdollisen kriisin jälkeen.

Usein ajatellaan, että kriittinen infrastruktuuri tarkoittaa sähköverkkoa, tietoliikennettä, liikennejärjestelmiä ja vesihuoltoa. Ilman niitä yhteiskunta pysähtyy nopeasti. Väitän, että yhteiskunta ei pysähdy vain silloin, kun sähkö katkeaa. Se pysähtyy myös silloin, kun emme enää tiedä, mikä tieto on totta.

Seminaarin otsikko kysyy, onko digitaalinen tieto vaarassa. Oma vastaukseni on, että digitaalisen tiedon suurin uhka ei ole sen digitaalisuus. Uhka syntyy silloin, jos tiedon alkuperää, eheyttä, kontekstia tai pitkäaikaista käytettävyyttä ei pystytä varmistamaan. Silloin vaarassa ei ole vain tieto, vaan yhteiskunnan kyky tehdä oikeita päätöksiä ja luottaa omaan toimintaansa.

Puheenvuoroni ydin on, että myös se tietopohja, jonka varassa yhteiskunta toimii ja on toiminut, on kriittistä infrastruktuuria. Siihen kohdistuu monenlaisia uhkia. Keskityn siihen, miksi tämän tietopohjan turvaaminen on välttämätöntä ja miten sitä toiminnallisesti edistetään.

Kansallisarkisto on osa tätä infrastruktuuria ja käsittelen ja perustelen aihetta viidestä eri näkökulmasta: olemme osa julkisen hallinnon tietovirtaa, huollamme yhteiskunnan tietopääomaa, turvaamme riippumattoman kansallisen muistin, ylläpidämme ainutlaatuisia pitkän aikavälin tietovarantoja ja mahdollistamme tiedon avoimen käytön. Keskityn esityksessäni julkisen hallinnon tuottamaan tietoon ja julkisen hallinnon viitekehykseen, koska sillä on huomattava vaikutus Kansallisarkiston toimintaan.

Kansallisarkiston tehtävä on digitaalisen toimintaympäristön myötä laajentunut merkittävästi. Aiemmin otimme vastaan valtionhallinnosta pysyvästi säilytettäviä aineistoja siinä vaiheessa, kun ne olivat ehtineet 40 vuoden ikään. Tänään olemme osa julkisen sektorin datanhallintaa ja tuoreimmat vastaanottamamme digitaaliset tiedot ovat viime vuodelta. Kansallisarkisto on siis entistä enemmän osa julkisen hallinnon jatkuvaa tietovirtaa. Tämä vahvistaa myös asemaamme kriittisenä infrastruktuurina. Samalla korostan, että tehtävän laajentuminen ei ole pois analogisen aineiston merkityksestä.

Suomalaisen yhteiskunnan toiminta lepää kyvyssä todentaa. Tekoälyn, automaattisen päätöksenteon ja disinformaation aikakaudella tämä kyky ratkaisee yhä enemmän. Yhä useampi julkisen hallinnon päätös tehdään automaattisesti. Kun päätös syntyy ilman ihmisen välitöntä harkintaa, sen oikeellisuus riippuu kokonaan siitä tiedosta, johon päätös perustuu. Tarvittaessa on voitava jälkikäteen osoittaa, mihin päätös nojasi. Jos tietoon ei voida luottaa, ei auta, jos sähkö kulkee ja data liikkuu.

Yhteiskunnan toimintakyky edellyttää, että välttämätön tieto on saatavilla ja todennettavissa myös häiriön aikana ja sen jälkeen. Kriittistä ei ole vain ajantasainen tieto, vaan yhtä lailla yhteiskunnan toimintaa eri aikakausina kuvaava tieto.

Valtioneuvosto hyväksyi Suomen ensimmäisen kansallisen turvallisuuden strategian tämän vuoden toukokuussa. Se nimeää kansallisten tietovarantojen turvaamisen osaksi valtion jatkuvuutta ja kriisinkestävyyttä. Näihin tietovarantoihin lukeutuu myös Kansallisarkiston tietovaranto.

Tämä muuttaa myös tapaa, jolla meidän pitäisi nähdä tiedonhallinta. Tiedonhallinnan, erityisesti asiakirjahallinnan ammattilaiset ovat pitkään joutuneet perustelemaan, miksi tietorakenteilla, metatiedoilla ja tiedon elinkaaren hallinnalla on väliä. Nyt toimintaympäristö on kääntänyt asetelman. Tiedonhallinnassa ei ole enää kyse vain siitä, miten organisaatiot hallitsevat omaa tietoaan. Kyse on koko yhteiskunnan toimintakyvystä.

Tieto ei muutu luotettavaksi vasta siinä vaiheessa, kun se siirretään Kansallisarkistoon. Sen alkuperäisyys, eheys ja käytettävyys ratkaistaan jo silloin, kun tieto syntyy ja kun tietojärjestelmä suunnitellaan. Jos käsittelyprosessit, tietorakenteet ja elinkaaren metatiedot ovat puutteellisia, mikään myöhempi vaihe ei korjaa niitä. Digitaalisessa ympäristössä kontekstia ei voi rakentaa jälkikäteen ja ilman kontekstia tieto menettää todistusvoimaisuutensa.

Tästä seuraa, että tiedon luotettavuus on koko julkisen hallinnon yhteinen tehtävä. Tieto syntyy yhdessä järjestelmässä, rikastuu toisessa ja siirtyy Kansallisarkistoon kolmannesta. Tiedon luotettavuus rakentuu siitä, että prosessit, käsitteet ja vastuut on sovitettu yhteen yli organisaatio- ja hallinnonalarajojen.

Kansallisarkiston asemaan kriittisenä infrastruktuurina kytkeytyy myös päätöksentekovalta siitä, mitkä asiakirjat ja tietoaineistot arkistoidaan. Analogisessa toimintaympäristössä tätä valtaa käytettiin ennen kaikkea jatkuvasti kasvavan paperitulvan hallitsemiseksi. Digitaalisessa toimintaympäristössä lähtökohta on toinen. Arvonmääritystä ei samalla tavalla ohjaa tarve rajoittaa säilytettävän aineiston määrää, koska säilyttäminen ei ole tilakysymys. Arkistointilakiin kirjatut kriteerit ottavat huomioon julkishallinnon tarpeet, mutta ennen kaikkea tutkimuksen. Arkistoivan tietoaineiston tulee muodostaa monipuolinen ja kattava kuva yhteiskunnasta. Kun päätämme, mitä arkistoidaan, päätämme samalla, mitä tulevaisuudessa nyky-yhteiskunnasta tiedetään ja millä julkishallinnon tuottamilla tiedoilla sitä tutkitaan. Siksi nämä päätökset ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä.

Viime aikoina on esiintynyt kiinnostusta analogisen ja digitaalisen säilyttämisen kustannuksiin ja varmuuteen. Niitä ei pidä asettaa vastakkain. Digitaalinen säilyttäminen vaatii aktiivisia toimia, jotta tiedot ovat avattavissa ja ymmärrettävissä myös silloin, kun alkuperäinen tekninen ympäristö ei ole enää käytössä. Vastineeksi digitaalinen ympäristö mahdollistaa usean maantieteellisesti hajautetun kopion ylläpidon. Analoginen aineisto puolestaan vaatii säilytystiloilta erityisiä teknisiä ominaisuuksia. Molemmissa tapauksissa yksi asia on sama; jos tietovaranto tai osa siitä konteksteineen menetetään, mikään ei tuota sitä uudelleen. Tieto on korvaamatonta ja sen takia sitä on suojeltava ennakkoon.

Tähän liittyy vielä laajempi kysymys digitaalisen Suomen jatkuvuudesta. Käytännössä kaikki julkisen hallinnon tiedosta syntyy digitaalisena. Digitaalisen Suomen rinnalla ei ole analogista Suomea, johon voisimme vakavassa kriisissä palata. Olemassa olevia analogisia aineistoa ei voida siirtää kokonaisuudessaan turvaan. Siksi Suomen tiedollista jatkuvuutta ei voida rakentaa paperin varaan. Digitaalisen Suomen pitää pystyä säilymään myös kaikkein vakavimmissa häiriötilanteissa.

Analogisen aineiston laajamittainen digitointi on palveluteko ja strateginen turvallisuustoimi. Ukrainassa digitointi ja digitaaliset palvelut ovat keskeinen keino pitää yhteiskunnan toimintoja käynnissä ja varmistaa, että myös arkistoaineistojen sisältämä tieto säilyy, vaikka analogisia aineistoja tuhoutuisi. Digitointi on siis käytettävyyden edistämisen lisäksi varautumista. Se irrottaa tiedon käytön ja sen turvaamisen yhdestä fyysisestä paikasta.

Kun analoginen asiakirja muunnetaan digitaaliseksi, on voitava myöhemminkin osoittaa, että tiedosto vastaa alkuperäistä eikä sitä ole muutettu. Kansallisarkisto on mukana XAMK:n johtamassa hankkeessa, jossa kartoitetaan keinoja digitoidun aineiston eheyden ja alkuperäisyyden todentamiseksi. Aikana, jona väärennetyn ja aidon tiedon erottaminen käy yhä vaikeammaksi, kyky todentaa tiedon aitous on osa sitä todistusvoimaisuutta, jonka varaan koko luottamus rakentuu.

Suomen, kuten koko Euroopan, turvallisuusympäristö on muuttunut täysin vuoden 2022 jälkeen. Samalla luotettavan tiedon merkitys on kasvanut. Avointa demokraattista yhteiskuntamallia haastetaan, ja olemassa oleva tieto pyritään yhä useammin korvaamaan uudella tarinalla. Provokaatiot saavat huomiota ja tulkinnat ovat yhä useammin tarkoitushakuisia.

Tätä vastaan tarvitaan riippumaton ja muuttumaton tietopohja, joka on olemassa yhteiskunnallisesta ilmapiiristä huolimatta.

Demokratian kannalta tämä on keskeinen kysymys. Demokratia nojaa kykyyn kyseenalaistaa, tarkistaa ja käydä avointa keskustelua todennettavien tosiasioiden pohjalta. Ilman riippumatonta arkistoa tarkistamisen oikeus on vain periaate.

Kun historiaa käytetään poliittisena aseena ja menneisyyttä muokataan tarpeen mukaan, säilynyt tietopohja toimii puolustuslinjana. Venäjän hyökkäyssotaa on perusteltu tarkoitushakuisilla kertomuksilla menneisyydestä, jossa historia valjastetaan palvelemaan nykyhetken politiikkaa. Menneisyyttä on vaikeampi muokata, kun arkistoaineistot ja tietovarannot ovat avoimesti käytettävissä. Jos vallankäyttäjä voi ohjata sitä, mihin tietoon pääsee käsiksi, hän voi ohjata myös sitä, miltä menneisyys näyttää. Arkiston riippumattomuus takaa sen, ettei menneisyys taivu poliittisten tarpeiden mukaan.

Kansallisarkiston tietovaranto on kriittinen myös siksi, että se mahdollistaa pitkittäistutkimuksen. Päätöksenteko, yhteiskunnallinen suunnittelu ja tutkimus tarvitsevat ajantasaisen tiedon lisäksi pitkiä ja luotettavia aikasarjoja. Monia yhteiskunnan keskeisiä ilmiöitä, kuten väestön ja terveyden kehitystä, ilmastonmuutosta tai talouden pitkiä linjoja, ei voi ymmärtää hetkellisten havaintojen varassa. Ne edellyttävät eri aikakausien todennettavaan tietoon perustuvaa analyysiä.

Monilla aloilla samaa ilmiötä on dokumentoitu ensin analogisesti, sitten varhaisessa digitaalisessa muodossa ja nyt rakenteisena datana. Näistä kerroksista muodostuvien pitkien aikasarjojen arvo tulee näkyväksi vasta, kun aineistot saadaan yhteismitallisiksi ja yhdisteltäviksi.

Pääministeri Orpon hallitusohjelman tavoitteena on, että Suomi hyödyntää digitalisaation ja tekoälyn mahdollisuudet täysimääräisesti. Talouspoliittinen ministerivaliokunta linjasi kesäkuussa julkisen hallinnon tekoälymuutoksen kiihdyttämisestä. Tavoitteena on, että julkisen hallinnon tuottavuus paranee keskimäärin 20 prosenttia vuoteen 2031 mennessä ja että Suomeen rakennetaan kansallinen tekoälyalusta ja laskentakapasiteetti digitaalisen suvereniteetin vahvistamiseksi. Kyse ei ole enää yksittäisistä kokeiluista tai pistemäisistä edistysaskelista, vaan koko julkisen hallinnon toimintatapojen uudistamisesta. Kun päätöksenteko ja palvelut rakennetaan yhä enemmän tekoälyn varaan, koko muutoksen kantavuus riippuu siitä, kuinka luotettavaa taustalla oleva tieto on.

Tekoäly toimii datan varassa ja on altis datan vinoumille. Tekoäly ei poista todistusvoimaisuuden vaatimusta. Se moninkertaistaa sen. Kesäkuussa uudistunut digikompassi toteaa, että laadukkaiden tekoälyratkaisujen kehittäminen pienellä kielialueella edellyttää riittävästi laadukasta suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä dataa. Kompassi tunnistaa muun muassa Kansallisarkiston digitaalisten tietojen roolin koulutusdatana. Julkishallinnon tietoaineistot kattavat koko yhteiskunnan toiminnan pitkältä ajalta, ne on tuotettu virkavastuulla ja niiden alkuperä on todennettavissa. Juuri tällaisia ominaisuuksia luotettava tekoäly tarvitsee. Mutta tämä arvo ei realisoidu itsestään: metatietojen, sanastojen ja yhteisten tunnisteiden on oltava kunnossa. Tiedon on oltava käytettävää ja yhdisteltävää.

Kysymys koskee myös suvereniteettia. Yhä suurempi osa yhteiskunnan tiedosta sijaitsee järjestelmissä, joiden teknologinen perusta on Euroopan ulkopuolella. Kysymys ei ole vain siitä, säilyykö tieto, vaan siitä, kenen hallinnassa se on ja kuka päättää sen saatavuudesta häiriötilanteessa. Siksi kyky hallita omaa dataa ja tietoa ja pitää sen ohjaus omissa käsissä on osa yhteiskunnan kriisinkestävyyttä.

Aloitin kysymällä, mitä tietoa tarvitsisimme, jos Suomi pitäisi rakentaa uudelleen. Vastaus on yksinkertainen. Tarvitsemme tietoa, johon voidaan luottaa. Juuri sitä tietoa Kansallisarkisto turvaa.

Kriittinen infrastruktuuri ei tarkoita enää vain järjestelmiä, jotka pitävät yhteiskunnan käynnissä, Se tarkoittaa myös rakenteita, joilla julkisen hallinnon tieto pysyy luotettavana ja käytettävänä. Riippumatta vallasta, riippumatta järjestelmistä ja riippumatta ajasta.

Yhteiskunta kestää kriisit vain niin kauan kuin se pystyy luottamaan omaan tietoonsa.

Siksi Kansallisarkisto on osa Suomen kriittistä infrastruktuuria.