Kansallisarkiston historiaa 1800-luvulta nykypäiviin
Arkistoinnin alkuvaiheet ja Senaatin arkiston synty
Suomi kuului pitkään Ruotsin valtakuntaan, eikä sillä ollut omaa keskushallintoa tai keskusarkistoa. Viranomaiset, kuten hovioikeudet ja lääninhallitukset, säilyttivät omat asiakirjansa itse, mutta valtakunnallisesti tärkeä aineisto lähetettiin Ruotsin keskusarkistoon Tukholmaan.
Ruotsin ja Venäjän välillä käydyn sodan jälkeen Suomi liitettiin suuriruhtinaskuntana osaksi Venäjää vuonna 1809. Suomeen perustettiin oma keskushallinto ja valtioneuvoston edeltäjä hallituskonselji, joka nimettiin vuonna 1816 Keisarilliseksi Suomen senaatiksi. Kansallisarkiston historian katsotaan alkaneen samaisesta vuodesta, jolloin Suomen pääkaupunkina toimineeseen Turkuun perustettiin myös Senaatin arkisto. Sen ensimmäiseksi arkistonhoitajaksi palkattiin Johan Henrik Calonius. Arkistoon koottiin sekä Ruotsista Haminan rauhansopimuksen perusteella saadut vanhat Suomea koskevat asiakirjat, että Senaatin oman toiminnan vuodesta 1809 lähtien tuottamat aineistot.
Vuonna 1812 Suomen pääkaupunki siirtyi Turusta Helsinkiin. Senaatti ja sen arkisto siirrettiin Helsinkiin vasta myöhemmin, kun niille oli tarvittavat tilat varattuna. Maaliskuun 19. päivänä vuonna 1819 Esplanadille saapui kasakkasaattueessa noin sata hevosten vetämää rekeä täynnä asiakirjalaatikoita. Kuormasto vietiin väliaikaiseen säilöön Unioninkadun ja Etelä-Esplanadin kulmassa sijainneeseen Etholénin taloon, mistä se siirtyi muutamia vuosia myöhemmin Senaatin linnaan eli nykyiseen Valtioneuvoston linnaan. Arkisto ei tuolloin vielä ollut yleisölle avoin, vaan se palveli Senaatin virkamiehiä.
Senaatin arkistosta tutkimuksen palvelijaksi
Senaatin arkiston alkuvuosikymmeninä huomio kohdistui akuuttien virka-asioiden hoitamiseen, ja vanhoista aineistoista huolehtiminen jäi vähemmälle. Tilanne johti myös asiakirjojen katoamiseen valvomattoman käytön seurauksena. Tilanteeseen puututtiin 1840-luvulla, kun historiantutkija ja dosentti Edvard Grönblad palkattiin järjestämään ja luetteloimaan vanhinta aineistoa.
Arkiston toimintaa kehitettiin edelleen seuraavina vuosikymmeninä muun muassa aktiivisten arkistonhoitajien, kuten Karl August Bomanssonin ja Reinhold Theodor Hausenin, toimesta. Bomansson loi pohjan arkiston avautumiselle tutkijoille ja sen nimen ja tehtävien uudistamiselle. Tutkijat olivat tottuneet työskentelemään etenkin kirjastoissa, mutta arkistoaineistojen käyttö tutkimuksessa oli vasta yleistymässä. Bomansson julkaisi ensi töikseen lehti-ilmoituksen, jossa historiantutkijat kutsuttiin arkiston asiakkaiksi. Suljettu arkisto avautui laajemmin käyttöön vuonna 1859. Senaatin arkisto muutettiin Suomen valtionarkistoksi kymmenen vuotta myöhemmin. Hausen vei kehitystä eteenpäin sekä lähdeaineiston keruun ja julkaisemisen että sisäisen organisaation ja toimitilojen osalta. Hänellä oli keskeinen rooli esimerkiksi Suomen valtionarkiston uuden arkistorakennuksen valmisteluissa.
Omiin toimitiloihin
Senaatin linnan tilat olivat ahtaat ja sokkeloiset, vaikeasti valvottavat sekä paloturvallisuudeltaan ja muutoin olosuhteiltaan puutteelliset. Ongelmien ratkaisemiseksi päätettiin rakennuttaa uudet, asianmukaiset tilat. Gustaf Nyströmin suunnittelema uusklassismia edustava arkistorakennus valmistui vuonna 1890 Helsingin Rauhankadun ja nykyisen Snellmaninkadun kulmaan. Se oli ensimmäinen nimenomaan arkistokäyttöön suunniteltu rakennus sekä Pohjoismaissa että koko Venäjän keisarikunnassa. Uudessa rakennuksessa oli omaksuttu muun muassa uusi makasiinijärjestelmä, jossa tutkijoiden lukusali ja työskentelytilat olivat erilliset arkistoaineistojen säilytystiloista.
Uusi rakennus alkoi pian täyttyä, sillä laajeneva hallinto tuotti jatkuvasti lisää arkistoitavaa aineistoa. Tilanahtaus paheni Suomen itsenäistymisen jälkeen, kun arkistoon siirrettiin lakkautettujen autonomian ajan virastojen aineistoja ja Tarton rauhansopimuksen perusteella Neuvosto-Venäjältä saatuja Suomea ja suomalaisia koskevia asiakirjoja. Rakennusta laajennettiin lisärakennuksilla kahteen otteeseen: Magnus Schjerfbeckin suunnittelema lisärakennus vuonna 1928 ja Olof Hanssonin suunnittelema lisärakennus vuonna 1972.
Vuonna 1939 viraston nimi lyheni Valtionarkistoksi, ja Suomi sai ensimmäisen arkistolakinsa. Laki korosti asiakirjoihin tallentuneen historian säilyttämistä. Arkistonhoito alkoi yhtenäistyä, viranomaisten arkistonmuodostus muuttui järjestelmällisemmäksi ja aineistojen säilyminen parani.
Helsingistä kaikkialle Suomeen
Alueellisen arkistoinnin kehittämistä aineistojen säilyvyyden varmistamiseksi ja käytettävyyden edistämiseksi oli suunniteltu 1800-luvun puolelta lähtien. Maakunta-arkistojen perustamista hidastivat kuitenkin muun muassa taloudellinen tilanne sekä erilaiset näkemykset arkistojen sijoituspaikoista.
Itsenäistymisen jälkeen todettiin, ettei koko maan asiakirjallista kulttuuriperintöä voitu enää turvata vain Helsingistä käsin.
Ensimmäinen maakunta-arkisto aloitti toimintansa Hämeenlinnassa vuonna 1927. Seuraavalla vuosikymmenellä perustettiin maakunta-arkistot myös Ouluun ja Turkuun vuonna 1932, Viipuriin vuonna 1934 sekä Vaasaan vuonna 1936. Viipurin maakunta-arkiston toimintaa jatkoi sotien jälkeen Savo-Karjalan maakunta-arkisto, joka sijoittui vuonna 1953 Mikkeliin. Alueellinen verkosto täydentyi Jyväskylän maakunta-arkistolla vuonna 1967 ja Joensuun maakunta-arkistolla vuonna 1974. Maakunta-arkistojen tehtävänä oli vastaanottaa ja säilyttää alue- ja paikallishallinnon viranomaisten asiakirjoja, kirkollisia arkistoja sekä alueellisesti merkittäviä yksityisarkistoja. Ne myös ohjasivat alueensa viranomaisia arkistonhoidossa.
Valtionarkisto nimettiin Kansallisarkistoksi vuonna 1994. Se muodosti yhdessä seitsemän maakunta-arkiston kanssa arkistolaitoksen. Lisäksi Sota-arkisto ja Valtioneuvoston arkisto liitettiin osaksi Kansallisarkistoa vuonna 2008. Kansallisarkiston yhteyteen perustettiin myös Inarissa toimiva Saamelaisarkisto vuonna 2012. Se vastaanottaa saamelaisviranomaisten arkistoitavat tiedot sekä saamentutkimuksen kannalta merkittäviä yksityisarkistoja.
Saamelaisarkisto vahvistaa saamelaiskulttuuria, turvaa saamelaisten asiakirjallisen kulttuuriperinnön säilymistä ja tukee sitä koskevaa tutkimusta ja muuta käyttöä.
Vuonna 2017 Kansallisarkisto ja maakunta-arkistot järjestettiin niin, että entiset maakunta-arkistot jatkoivat Kansallisarkiston toimipaikkoina Hämeenlinnassa, Joensuussa, Jyväskylässä, Mikkelissä, Oulussa, Turussa ja Vaasassa.
Uudet teknologiat muuttavat ja mahdollistavat
Kansallisarkiston toimintaympäristön muuttuminen analogisesta digitaaliseen on edellyttänyt uudenlaisten toimintatapojen ja ratkaisujen kehittämistä. 2000-luvulta lähtien yhdeksi keskeiseksi kehittämissuunnaksi on noussut digitointi. Kansallisarkisto on muuttanut analogisia aineistoja digitaaliseen muotoon virkatyönä sekä erilaisissa hankkeissa yhteistyössä eri toimijoiden kanssa.
Samalla aineistojen vastaanotto Kansallisarkistoon on muuttunut. Julkishallinnon toiminnasta muodostuvat uudet aineistot syntyvät ja arkistoidaan nykyisin digitaalisessa muodossa. Analogiset aineistot digitoidaan ja siirretään pääsääntöisesti vain digitaalisesti Kansallisarkistoon. Tavoitteena on vastaanottaa myös yksityisarkistoja kasvavassa määrin digitaalisessa muodossa.
Muutosten myötä suuri määrä aineistoja on jo vapaasti tutkittavissa verkossa, mikä on avannut arkistoja käyttäjille asuinpaikasta riippumatta. Käyttöä on kehitetty myös viime vuosina hyödyntämällä uusia teknologioita, kuten tekoälyyn perustuvia ratkaisuja. Kehitystyö jatkuu, ja tulevaisuuden innovaatioiden odotetaan avaavan uusia mahdollisuuksia tutkimukselle ja aineistojen käyttöön nykyistä laajemmin ja monipuolisemmin.
Kansallisarkiston uudet tehtävät ja laajentuva kokonaisuus
Vuoden 2026 alussa Kansallisarkiston tehtäväkenttä laajeni, kun Saavutettavuuskirjasto Celia ja Varastokirjasto yhdistyivät siihen osana opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan virastouudistusta. Muutoksen myötä Kansallisarkisto vastaa jatkossa myös lukemisesteisten kirjastopalveluista, ohjauksesta saavutettavuudessa sekä suomalaisista kirjastoista siirrettävien aineistojen vastaanottamisesta, säilyttämisestä ja käyttöön tarjoamisesta. Celia ja Varastokirjasto jatkavat toimintaansa asiakkaille tuttuina palvelubrändeinä osana Kansallisarkistoa.
Samaan aikaan Kansallisarkiston tehtäväkenttää muokkasi myös uusi arkistointilaki, joka tuli voimaan 1.7.2026 ja kumosi vanhentuneen arkistolain kokonaisuudessaan.
Historiansa aikana Kansallisarkisto on kasvanut Senaatin virkamiehille tarkoitetusta suljetusta arkistosta kaikille avoimeksi kansalliseksi tietovarannoksi. Sen perustehtävä on kuitenkin säilynyt ja laajentunut. Tänäkin päivänä Kansallisarkisto ohjaa eri toimijoita arkistoinnin tehtävissä, turvaa osaltaan kulttuuriperinnön säilymisen sekä edistää tutkimusta, muuta käyttöä ja sivistystä. Uusien tehtäviensä myötä se edistää myös entistä laajemmin yhdenvertaisuutta ja saavutettavuutta.