Kansallisarkiston päärakennuksen historiaa

Ennen Kansallisarkistoa arkkitehti Gustaf Nyström oli suunnitellut vain muutamia puuhuviloita.

Valtionarkistosta tuli maan yleinen keskusarkisto vuonna 1869. Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin senaatti antoi valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausenille tehtäväksi ryhtyä valmistelemaan Valtionarkiston oman rakennuksen pystyttämistä.

Hausen sai oikeuden käyttää suunnittelussa arkkitehtia, joka hänen mielestään soveltuisi tehtävään parhaiten. Arkkitehdiksi valittiin tuolloin vasta 28-vuotias Gustaf Nyström, joka toimi Polyteknillisen opiston nuorempana rakennuskonstruktio-opin opettajana. Tällaisesta osaamisesta arveltiin olevan hyötyä suunniteltaessa rakennusta, jonka tuli olla poikkeuksellisen kantava ja kestävä.

  Ennen Valtionarkistoa Nyström oli suunnitellut vain muutamia puuhuviloita, mutta 1880-luvulla Nyströmin suunnittelutöihin kuuluivat mm. Helsingin kauppahalli, kasvitieteellisen puutarhan palmu- ja kasvihuone sekä Helsingin yliopiston farmasian laitoksen laajennus (anatomian laitos). Vuonna 1888 käynnistyi lisäksi erään Nyströmin päätyön, Säätytalon, rakentaminen.

Valtionarkiston piirustukset valmistuivat vuonna 1885. Perustustyöt aloitettiin syksyllä 1886, ja rakennustyöt saatiin päätökseen 1890. Katselmuspäivänä 22.10.1890 Nyström kirjoitti ystävälleen: ”Nyt tuo hauska työ on ohitse – suurin ilo mitä minulla täällä maan päällä on ollut – heti vaimon ja lasten jälkeen!”

Makasiinijärjestelmä

Valtionarkisto oli valmistuessaan aikansa modernein arkistorakennus Euroopassa. Siinä oli omaksuttu British Museumin kirjastossa ja Ranskan kansalliskirjastossa aiemmin käyttöön otettu makasiinijärjestelmä, jossa asiakirjavarastot on sijoitettu erilleen lukusalista ja työskentelytiloista.

Valtionarkiston rakennuksessa leveän suorakaiteen muotoisien arkistomakasiinin ja neliömäisen tutkijasalin välillä on yhdistävä osa, jossa toimistotilat sijaitsevat. Arkkitehdin mukaan jaottelu oli suunniteltu rakennuksen käyttötavat huomioiden. Tutkijat saattoivat työskennellä tutkijasalissa häiriöttä mutta samalla silmälläpidon alaisena. Yleisö puolestaan saattoi asioida rakennuksessa häiritsemättä tutkijoita.

Arkkitehtoniset ratkaisut perustuivat osin käytännöllisiin syihin. Arkistomakasiineihin piti esimerkiksi saada mahdollisimman paljon luonnonvaloa, koska keinovaloa ei voitu paloturvallisuussyistä käyttää. Tämän vuoksi pääjulkisivuun puhkaistiin 15 makasiinien korkuista ikkunaa.

Julkisivu

Kansallisarkiston kaksikerroksinen julkisivu on peräisin Italian renessanssin kaupunkipalatseista. Siinä on myös nähty samoja piirteitä kuin C. L. Engelin suunnittelemissa Helsingin keskustan taloissa.

Pääjulkisivu on yksinkertainen, ja sitä koristaa korinttilainen pylväsrivi. Kiinnostava yksityiskohta julkisivussa ovat ikkunat, jotka itse asiassa ovat lasitettuja pylväiden välejä, eivät muuriin puhkaistuja aukkoja.

Ikkunapinnat on jaettu korkeussuunnassa neljään osaan, joiden väleissä kulkevat kasviaihein ja geometrisin kuvioin koristellut listat. Alimman ikkunakentän alaosassa on pienten pylväiden rivistö, joka luo ranskalaista parveketta muistuttavan vaikutelman.

​​​​​​​

Arkistorakennuksen katolla, pääovien yläpuolella on veistosryhmä Kolme Geniusta. Sen naisfiguurien tulkinnalla on spekuloitu. Veistosryhmä esiintyy lähes toteutetussa muodossaan jo vuoden 1885 julkisivupiirustuksissa. Carl Eneas Sjöstrandin käsialaa olevassa veistosryhmässä on Suomi ympärillään historia ja muinaistutkimus.

Nykyisin alkuperäinen veistosryhmä on korvattu J. Haapasalon tekemällä kopiolla, jonka materiaalina on hiekkakivi. Helmikuussa 1944 Kruununhaan pommituksissa veistosryhmän keskimmäiseltä figuurilta, Suomelta, putosi pää. Se säilyi kuitenkin ehjänä ja liitettiin myöhemmin takaisin paikoilleen.

Patsasryhmästä on tehty 3D-mallinnos, johon voi tutustua Sketchfab-palvelussa.

Pääportaikko

Ville Lukkarinen arvioi Valtionarkiston rakennuksen 100-vuotisjulkaisussa, että arkiston yleisötilojen suunnittelussa on saatettu ajatella vierailijalle syntyvää vaikutelmaa.

Palatsimaisen julkisivun raskaat koristeleikatut pariovet luovat arvokkaan ensivaikutelman. Niiden kautta tullaan korkeaan porrashalliin, jossa toisen kerroksen suurista ikkunoista tulviva valo paljastaa hallin yläosan monivärisen maalauskoristelun. Eteishalli symboloi uskottavuutta, turvallisuutta ja jatkuvuutta – samoja ominaisuuksia, jotka ovat kantavia periaatteita myös Kansallisarkiston työssä.

Tuulikaapissa ja eteishallin alaosan harkkorappauksessa vallitsevana on vihreävoittoinen marmorointi, jota säestävät vihreästä betonista valetut pylväät portaikon kaiteissa sekä murretun punertavat mosaiikkibetonipinnat käsijohteissa ja lattiakuvioissa.

Suoraviivainen ja yksinkertainen alakerta johdattelee kohti yläkerran hehkuvan lämpimiä sävyjä, pystysuuntaista ja rikasta klassistista aihemaailmaa ja lukuisia eri kivilajeja jäljitteleviä pintoja ja muotoja. Perusteluna hallin vahvoille väreille lienee se, että tila on ajateltu koettavaksi luonnonvalossa, jolloin katto jää selvästi varjoon.

Lukkarinen on luonnehtinut porraskäytävän koristemaalauksia tyyliltään pompeijilaisiksi. Etenkin porrashallin mustalle pohjalle maalatut kattofriisit muistuttavat läheisesti Pompeijin Vettiusten talon friisejä. Koristemaalaukset toteutti S. Koskisen maalausliike, mutta niiden tekijänä pidetään koristemaalari Salomo Wuoriota. Porrashallin keskellä riippuva valaisin on peräisin 1920-luvun muutostöistä.

Eteishalli kaksoisportaineen on läheistä sukua Taideyhdistyksen talon eli nykyisen Ateneumin, vieläkin suuremmalle porrashallille. Sille on löydetty esikuvia myös Saksan barokkiarkkitehtuurista.

Virkailijakäytävä

Eteishallin ylätasanteelta avautuu pitkä ja kapea käytävä, jonka päässä on päätykolmiolla varustettu ovi. Alun perin valo tuli käytävään kattoikkunoista, jotka on maalattu läpikuultavalla lakkavärillä jäljittelemään värillistä lasia. 1920-luvun muutostöissä lasi-ikkunat korvattiin lasitiilillä.

Käytävän molemmin puolin sijaitsi aluksi toimistohuoneita. 1970-luvun alussa käytävän vasemmalle avautuva läntinen puolisko yhdistettiin osaksi Olof Hanssonin suunnittelemaa uutta sisäänkäyntiaulaa. Itäisen puolen huoneet, mm. valtionarkistonhoitajan huone, ovat säilyneet alkuperäisessä asussaan.

Virkailijakäytävän kattolistan koristemaalauksessa on kiinnostava ja herkkä piirre. Eteishallin mahtipontisen kattopalkiston mustassa friisissä esiintyy jäykkiä, mytologisia hahmoja toistuvina asetelmallisina ryhminä. Virkailijakäytävän kattolistassa, vastaavassa kohdassa, samaiset hahmot nauttivat vauhdista, seikkailusta ja vapaudesta. Enkelisiipinen putto ratsastaa merihevosta, pyrstöjalkainen pariskunta kohtaa lempeässä hyväilyssä ja delfiinillä ratsastavan nuorukaisen vauhdikkaassa menossa vesi vaahtoaa. Linnut kuhertelevat, perhoset laskeutuvat kukkiin ja aurinkokin näyttää tyytyväiseltä laskeutuessaan horisonttiin. Nämä kepeät ja elämäniloiset, vapaalla kädellä tehdyt ovat erikoinen ja yllättävä piirre arkistorakennuksen maalausohjelmassa.

Vanha tutkijasali

Vanhaa tutkijasalia hallitsevat kolme seinää peittävä kirjahylly nahkaselkäisine arkistoniteineen sekä kaksikerroksinen valurautainen parvi, joka kiertää salia ja helpottaa kirjahyllyille pääsyä. Salin sisäänkäynnin molemmin puolin on koristeellinen valurautainen portaikko, joka johtaa parven ylempään kerrokseen. Portaikon on sanottu muistuttavan Helsingin yliopiston kirjaston salien pohjois- ja eteläportaikkoja.

Tummasta värityksestään huolimatta sali on valoisa, mikä on koko pohjoisseinän kokoisten hoikkapuitteisten rautaikkunoiden ansiota. Alkuvuosikymmeninä luonnonvalo olikin salin käytön välttämätön edellytys, sillä keinovalaistus oli palovaaran minimoimiseksi kielletty.

Huomiota kiinnittää myös heleän sinisistä holveista koostuva kasettikatto, joka koristemaalauksineen edustaa klassistista tyyliä. Kattoa kannattelevat koristeelliset pylväänpäät. Ikkunaseinällä, ikkunoiden välissä olevissa puolipylväissä on kuvattu eri tieteenlajien tutkimusta symboloivat maalaukset (astronomia, historia, maantiede sekä luonnontieteet). Katon maalauksista vastaa todennäköisesti Salomo Wuorio.

Tutkijasalin kattoa on verrattu italialaisen renessanssin komeisiin kasettikattoihin, kuten Villa Farnesinan Sala Granden kattoon Roomassa ja Uffizi-gallerian käytävien holveihin Firenzessä. Valurautaparven esikuvat puolestaan ovat Lontoossa British Museumin ja Pariisissa Ranskan kansalliskirjaston lukusaleissa.

Lähteet

• Arkkitehtitoimisto Okulus Oy: Kansallisarkisto – Ulkoasun rakennushistoriaselvitys 2015.
• Arkkitehtitoimisto Okulus Oy: Kansallisarkisto‒Sisätilojen rakennushistoriaselvitys 2018. Osa A.
• Lukkarinen, Ville 1990. Valtionarkiston satavuotias rakennus – Riksarkivets hundraåriga byggnad. Valtionarkisto.
• Nuorteva, Jussi & Happonen, Päivi 2016. Suomen arkistolaitos 200 vuotta. Arkivverket i Finland 200 år. Kansallisarkisto.
• Senaatti-kiinteistöjen verkkosivut, www.senaatti.fi.