Toimittaja Unto Hämäläisen puhe Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 -hankkeen päätösseminaarissa

Toimittaja Unto Hämäläisen kirjoitus Helsingin Sanomissa käynnisti laajan tutkimushankkeen.

Hyvät naiset ja herrat

Vetosin 31. elokuuta 2019 Helsingin Sanomissa valtiojohtoon, tasavallan presidentti Sauli Niinistöön ja pääministeri Antti Rinteen hallitukseen: Teettäkää selvitys siitä, mitä suomalaisille tapahtui maailmansotien välillä Neuvostoliitossa.

Olen hidas hämäläinen ja olin kuusitoista vuotta odottanut, että suomalaisten kohtalosta tehtäisiin samanlainen selvitys, jonka valtiojohto oli teettänyt Elina Sanan kirjan ”Luovutetut” ilmestymisen jälkeen syksyllä 2003. Elina Sanan kirjassa käsiteltiin ihmisten luovutuksia Saksaan jatkosodan aikana. Luovutetut-kirjan jälkeen vastaavia selvityksiä oli tehty useampia.

Selvitykset olivat syntyneet saman kaavan mukaan. Julkisuuteen nousi uusi tutkimus, syntyi keskustelu, poliitikot kiinnostuivat asiasta ja tehtiin valtiollinen selvitys.

Kaavasta oli kuitenkin yksi poikkeus. Kun Stalinin uhrien kohtaloista ilmestyi kirjoja ja kirjoituksia, syntyi keskustelu, jossa niin ikään vaadittiin valtiollisen selvityksen tekemistä. Siihen se sitten jäi. Kukaan johtava poliitikko ei ottanut koppia.

Valtiollinen vaikeneminen oli jatkunut vuosikymmenestä toiseen. En ole löytänyt yhtään puhetta, haastattelua tai muuta julkaisua, jossa Suomen valtiojohto (tasavallan presidentti, pääministeri tai ulkoministeri ) olisi koko sodanjälkeisenä aikana käsitellyt julkisesti aihetta ”Stalinin vainojen suomalaiset uhrit” ennen syyskuuta 2019. Jos joku muu löytää, pyydän ilmoittamaan.  

Aikamoista unohtamista. Oli sentään tapettu tuhansia suomalaisia.

Monet tutkijat, monet toimittajat ja monet uhrien omaiset olivat - varsinkin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen - koonneet paljon tietoa, mutta valtiollista selvitystä ei ollut tehty. Se oli väärin uhreja ja heidän omaisiaan kohtaan. Mielestäni sotien välinen historia kirjoitettiin puutteellisesti, kun vainot sivuutettiin joko vaikenemalla tai pienillä maininnoilla. Se näkyi muun muassa Suomen itsenäisyyden historiasta kirjoitetuissa kokoomateoksissa. Niistä sai suurennuslasilla etsiä mainintaa Stalinin vainoista, eikä aina löytänyt luupillakaan. Kansakunnan suuressa kertomuksessa oli valkoinen sivu.

Keväällä 2019 mitta tuli täyteen. Ehdotin Hanna Mahlamäelle, joka oli HS:n kulttuuritoimituksen esihenkilö, että kirjoittaisin esseen, joka huipentuisi vetoomukseen presidentille ja pääministerille. Sanoin Hannalle, että nyt oli mahdollisuuksien ikkuna auki. Maassa oli toiselle kaudelle valittu suosittu ja arvostettu presidentti, jolla oli porvarillinen tausta. Maahan oli juuri nimitetty vasemmiston, vihreiden ja keskustan hallitus. Ehdotus voisi saada poliittisen tuen laidasta laitaan.

Sovimme Hannan kanssa kirjoituksen julkaisemisesta elokuun lopulla. Lykkäsimme julkaisemista vielä viikolla, sillä presidentti Vladimir Putin tuli Niinistön vieraaksi. En pelännyt Putinia vaan Niinistöä. Tunsin hänet pitkältä ajalta ja arvelin, että presidentti saattaisi ottaa nokkiinsa, jos tekisin aloitteen juuri Putinin vierailun alla.  

Vetoamalla julkisesti halusin murtaa valtiollisen vaikenemisen muurin. Tiesin, että voin yrittää vedota vain yhden kerran ja silloin minun oli onnistuttava.

Kun ehdotus oli lehdessä, jutun kommenttikenttä täyttyi mielipiteistä, toiset tykkäsivät ja toiset eivät. Yksi kommentti pelasti sunnuntaipäiväni.

Tohtori Aimo Ruusunen, aihepiirin armoitettu tuntija, kirjoitti näin:

”Hyvä puheenvuoro oikeaan aikaan. Nyt on vielä mahdollisuus kerätä jopa muistitietoa, vaikka Venäjän arkistot tässä ovat tärkeimmässä asemassa. Nyt siis toimiin!”

Viikonlopun aikana toimittaja Teemu Luukka pyysi ja sai presidentin ja pääministerin myönteiset vastaukset maanantain 1. syyskuuta lehteen.

Eivät suinkaan kaikki olleet yhtä innostuneita. Presidentti Urho Kekkosen elämäkerran kirjoittaja, professori Juhani Suomi ruttasi ehdotuksen. Hänen kirjoituksensa julkaistiin 3. syyskuuta, sattumoisin juuri suuren presidenttimme syntymäpäivänä. 

Sitä lukiessa tuli mieleen usein toistettu kysymys, mitä Kekkonen mahtaisi ajatella. Jos Juhani Suomen tekstiin oli uskomista, Kekkonen olisi tuhahtanut ehdotuksestani: ”Saatanan tunari.”

Päivää myöhemmin 4. syyskuuta Kansallisarkisto kuitenkin ilmoitti tekevänsä esiselvityksen siitä, tarvitaanko Stalinin vainojen suomalaisuhreista tutkimusta ja mitä tutkimuksen kohteet voisivat olla. Valtioneuvoston kanslia ilmoitti, että asiasta on sovittu Kansallisarkiston kanssa.

Oli kulunut vain viisi päivää ehdotuksen tekemisestä. Aimo Ruususen kehotusta "Nyt siis toimiin"  oli siis noudatettu !

Kansallisarkiston johto Jussi Nuorteva ja Päivi Happonen sekä esiselvittäjäksi myöhemmin valittu Aleksi Mainio laajensivat kapeaa aloitettani elegantilla tavalla toteuttamiskelpoiseksi tutkimushankkeeksi, joka ”Suomalaiset Venäjällä 1917-1964” nimellä pääsi vuonna 2020 liikkeelle - Aleksi Mainion johdolla.

Syyskuun aikana sain niin paljon yhteydenottoja vainojen uhrien omaisilta, että kahden viikon päästä tein vielä toisen aloitteen. Sunnuntaina 15. syyskuuta kello 23.30 lähetin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteerille Tuomas Lehtoselle sähköpostin ja kysyin, voisiko SKS ottaa oman Muistitieto -keräyksensä kohderyhmäksi Stalinin vainojen uhrien omaiset.

Seuraavana aamuna kello 8.22 Lehtonen vastasi: ”Vien asiaa eteenpäin. Kyllä tässä asiassa kaikki perusteet muistitietokeräykselle täyttyvät.”

Ja Lehtonen vei kanssa. Keväällä 2020 SKS teki Stalinin uhrien omaisille muistitietokeräyksen, joka tuotti niin paljon aineistoa, että hanketta jatkettiin yksityisten säätiöiden tuella. Kerätty materiaali tuli Aleksi Mainion johtaman tutkimushankkeen käyttöön. Yhteistyö hankkeiden välillä on ollut kitkatonta ja tuloksellista.

Hyvät ystävät

Tämä on suuri hetki pienelle toimittajalle. On ollut ilo ja kunnia seurata sivusta, mitä kaikkea hankkeen piirissä on saatu aikaan. En osannut ehdotusta tehdessäni kuvitella, että hankkeesta tulisi näin laaja ja menestyksellinen.

Arvoisat hankkeen toteuttajat ja sen tukijat. Te olette tehneet historiaa, elvyttäneet kansakunnan yhteistä muistia ja perustaneet pysyvän MUISTOPÄIVÄN niille tuhansille suomalaisille, jotka viime vuosisadan alkupuolella elivät, kärsivät ja kuolivat laajalla Venäjänmaalla.  Kiitos ja kunnia teille.