Vammaishistoriaa Kansallisarkiston aineistoissa

Vinkkejä vammaishistoriaan liittyvien aineistojen käyttöön.

Syyskuussa vietetään vammaishistoriakuukautta. Vammaishistoria tarkastelee vammaisuutta sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentuneena ilmiönä historian kontekstissa. Aineistoissamme vammaisuus näkyy esimerkiksi vaivaishoidon, koulutuksen ja sodassa invalidisoitumisen näkökulmista.

On hyvä huomioida, että Kansallisarkistossa säilytettävät aineistot edustavat suurelta osin viranomaisnäkökulmaa vammaisuuteen ja käytetty termistö on osin loukkaavaa nykynäkökulmasta.

Tässä artikkelissa mainitut aineistot löytyvät Kansallisarkiston Astia-verkkopalvelusta, josta voi tarkistaa onko aineistoa digitoitu ja missä sitä säilytetään. Osa aineistosta on käyttörajoitettua. Lisäksi kannattaa tiedostaa, että kyse on laajoista kokonaisuuksista, joiden läpikäymiseen saattaa kulua aikaa ja etsitty tieto ei välttämättä löydy heti.

Lyhyt katsaus vammaisuuden historiaan

Vammaisuuden käsite ja sen ymmärtäminen historiallisessa kontekstissa on monimutkaista, koska vammaisuus on suhteellisen uusi sana. Käsitykset siitä, kuka on vammainen, ovat vaihdelleet historian aikana.

Menneisyydessä erilaiset taudit ja ruumiilliset vammat olivat yleisempiä kuin nykypäivänä, ja monet ihmiset elivät jonkinlaisen fyysisen vamman kanssa. Vamma ei välttämättä estänyt yhteiskunnassa toimimista tai työntekoa, vaikka esteettömyyteen liittyviä haasteita oli.

Vaivaishoito ja vammaisuus

Suomessa sana ”vaivainen” on kattanut eri tavoin työkyvyttömät ja köyhät ihmiset. Termiä on käytetty myös vammaisista. Vaikka vaivaisuus on perinteisesti viitannut myös köyhyyteen, kaikki vammaiset eivät historian saatossa kuitenkaan ole olleet heikossa asemassa. Perhetausta ja tukiverkko vaikuttivat paljon siihen, millaista elämää ihminen vietti.

Mikäli omat läheiset eivät huolehtineet apua tarvitsevasta, saattoi avustusta saada kirkon vaivaiskassasta ja vaivaistuvista. Näiden lisäksi käytössä oli 1700-luvun loppupuolelta 1900-luvun alkuun ruotuhoitojärjestelmä, jossa muutaman talon muodostama ryhmä otti vaivaisen hoidettavakseen.

Vaivaishoitoasiat siirtyivät seurakunnilta kunnille vuosina 1865 ja 1873 annetuilla kunnallisasetuksilla. Tällöin elätteelle annosta eli käytännössä ihmisten huutokauppaamisesta tuli yleinen toimintapa. Hoivaa tarvitsevia ihmisiä huutokaupattiin kunnan järjestämissä tilaisuuksissa ylläpidosta vähiten rahaa vaatineelle perheelle tai henkilölle. Huutolaisiksi joutui lapsia, sairaita, vanhuksia ja vammaisia.

Vähäisen korvauksen ja puutteellisen valvonnan vuoksi huutolaisten elinolot olivat vaihtelevia. Työtä saatettiin teettää paljon ja pahimmassa tapauksessa huutolaisia kohdeltiin väkivaltaisesti. Uusi köyhäinhoitolaki vuonna 1923 kielsi huutokaupat ja huutolaisnimen käytön. Vaikka lasten huutolaisuutta on tutkittu paljon, on vammaisten huutolaisuus edelleen alitutkittu aihe.

Vammaisten koulutus

Ensimmäiset koulut vammaisille Suomessa perustettiin 1846 kuuroille lapsille. Vanhinta Kansallisarkistossa säilytettävää aineistoa on ruotsinkielisen Porvoon kuurojenkoulun arkistossa. Muidenkin Kansallisarkistossa säilytettävien vammaisten koulujen arkistot alkavat jo 1800-luvulta yltäen pääasiassa 1970-luvulle. Vammaisten koulujen arkistoissa on käyttörajoituksia esimerkiksi oppilaiden terveydentilaa koskevissa asiakirjoissa.

Oppilaitosten arkistoja säilytetään yleensä niiden toiminta-aluetta lähellä olevassa Kansallisarkiston toimipaikassa. Poikkeuksiakin on, kuten Helsingin sokeainkoulun arkisto, joka on säilytettävänä Jyväskylässä.
Arkistojen hakemistoja voi tutkia internetissä Kansallisarkiston Astia-palvelussa, josta selviää arkiston säilytyspaikka. Asiakirjoja voi tutkia alkuperäisinä Kansallisarkiston tutkijasaleissa. Digitoituina on vain joitakin yksittäisiä kouluihin liittyviä asiakirjoja, ja niitä voi tutkia Astiassa.

Sodassa vammautuminen

Aseelliset konfliktit lukeutuvat tärkeimpiin yksittäisiin syihin, jotka johtavat laajamittaiseen vammautumiseen. Sotien seurauksena syntyneet vammat ovat myös maailmanlaajuisesti muokanneet sitä, millaisia tuki- ja avustusjärjestelmiä vammaisille on luotu sekä miten vammaisjärjestöt ovat syntyneet ja toimineet.

Historiallisen aikakauskirjan artikkelissa (HAIK 119:2 2021, 195–207​​​​​​​) Virva Liski käsittelee Suomen vuoden 1918 sisällissodan valkoisella puolella sotineiden miesten psyykkisiä vammoja. Hän on käyttänyt Kansallisarkiston aineistoista esimerkiksi Hjalmar von Bonsdorffin arkistoa, sosiaali- ja terveysministeriön huolto- ja väestönosaston köyhäinhoitotoimiston arkistoa (saapuneet ja lähetetyt asiakirjat vuoden 1918 invalideihin liittyen, päätösten toisteet) sekä Vapaussodan suorituskomitean arkistoa maksettujen invalidimaksujen osalta.

Aineistot paljastavat kuinka psyykkistä sotavammaisuutta määriteltiin uudelleen poliittisessa lobbauksessa ja miten se liitettiin osaksi valkoisen Suomen maskuliinisuuden ideaalia äärimmäisenä uhrautuvuutena isänmaan puolesta.

Talvi- ja jatkosotien jälkeen vammaisuudesta tuli todella näkyvä ilmiö Suomessa, sillä vuosina 1939–1945 vammautui pysyvästi yli 90 000 ihmistä. Vuonna 1946 tuli voimaan invalidihuoltolaki, joka takasi muillekin kuin sodassa vammautuneille oikeuden saada valtion kustantamaa tai tukemaa lääkintähuoltoa, koulutusta ja työhuoltoa. Lisäksi useat yhdistykset pyrkivät tarjoamaan vertaistukea ja pitämään sotainvalidien asiaa esillä sotien jälkeen.

Samalla kun invalidien asiaa edistettiin, vahvistui entisestään jako sotainvalideihin ja muihin vammaisryhmiin. Invalideja ja fyysisesti vammaisia pyrittiin kuntouttamaan, ja tavoitteena oli työmahdollisuuksien lisääminen sekä yhteiskunnallisen aseman parantaminen. Kehitysvammaisten kohdalla tilanne oli päinvastainen: heitä pidettiin uhkana yhteiskunnan hyvinvoinnille, ja keskityttiin heidän aiheuttamiensa "sosiaalisten ongelmien" minimointiin. Tämä johti kontrolloivaan ja syrjäyttävään suhtautumiseen, joka ilmeni muun muassa vuonna 1935 säädetyssä sterilointilaissa. Lain mukaan ”tylsämielinen, vähämielinen tai mielisairas voitiin määrätä steriloitavaksi”.

Aihetta on käsitellyt kattavasti Heli Leppälä väitöskirjassaan Vammaisuus hyvinvointivaltiossa. Invalideiksi, vajaamielisiksi tai kehitysvammaisiksi määriteltyjen kansalaisasema suomalaisessa vammaispolitiikassa 1940-luvun taitteesta vuoteen 1987.